Hello, is it me?-blogini kertoo elämästäni ja sen iloista,mutta nyt surustani. Isäni kuoli marraskuussa, isänpäivää seuranneena päivänä. 9.11.2015 oli maanantai ja muutama minuutti ennen klo 9 isosiskoni soitti ja kertoi uutiset. En tuntenut mitään, en itkenyt, romahtanut, en mitään. Keitin kahvia ja meikkasin, ennenkuin lähdin isäni kuolinvuoteelle. Sisarukseni olivat jo paikalla ja itkivät silmänsä päästä. Mä en vieläkään tuntenut mitään. Mä säikähdin, oonko oikeesti näin kylmä?Ihminen joka tunnetaan suuri sydämisenä ja tunteellisena, mut nyt mä en itkeny. Mun mielessä pyöri ajatus että oon hullu tai mussa on jotain vikaa, mutta onneksi jälkikäteen sain tietää että reaktioni oli ihan normaali, me kaikki ollaan erilaisia surun käsittelyssä.

Oltiin aika monta tuntii iskän vierellä ja välillä kerrottiin muistoja hänestä,mutta mua ahdisti etten itkeny ja muut ihmetteli sitä, ei ääneen, mutta näin että ne mietti sitä mielessään. Viikko kului sumussa ja oudossa harmaudessa kunnes oli pakko alottaa hautajaisjärjestelyt. Meitä on 7 sisarusta samasta isästä ja yhteensä 10, joten aikamoista on sovittaa aikatauluja yhteen ja jakaa vastuualueita. Mut jotenkin me saatiin kaikki järjestettyy lopulta, vaikka oli kyllä haasteita ja riitaa ja eripuraa ja kaikkea siltä väliltä. Yks siskoistani asuu Turussa ja tavallaan iskän kuolema lähensi meitä kaikkia mutta entisestään mua ja Turunsiskoa. Hän oli mun luona monta viikkoa loka-joulukuussa ja pitkän ajan jälkeen lähennyttiin taas siihen mitä oltiin ennen kun hän muutti Turkuun. Oltiin kuin paita ja peppu silloin teininä ja nyt kolmekymppisinä ollaan sitä taas <3

Kun hautajaiset koitti, mä olin tehny paljon työtä sen eteen että itkisin hautajaisissa. Mä halusin itkeä, koska se vaan kuuluu hautajaisiin, mut mä en pystyny. Yhden siskon lapset katto mua itkusilmässä ja hämmästys oli suuri kun mä olin ihan tyyni. Pappi osoitti mulle kaiken järkipuheen ja miten edetään, koska se huomas myös että en itke ja olen rauhallinen. Mut mun sisäl jylisi, mä oon niin surullinen että iskä kärsi ensin ja sitten kuoli, 51-vuotiaana! Tää on niin helvetin epäreilua, miksi just meiän iskän piti sairastua ja kuolla pitkän taistelun jälkeen? Miks mun piti nähä sen iloisen rekkamiehen haihtuvan liikunta- ja puhekyvyttömäks luurangoksi ja muuttuvan tuhkaksi? Miksi ei voinut olla lääkehoitoa just tähän. elämä osaa ottaa, mut tiedän että kyllä se antaa. Se anto mulle mahollisuuden kattoo itteeni ja kasvaa vahvemmaks ja se anto mulle mun ihanan siskon, jota ilman en ois tässä kirjottamassa tätä. Mul on ollu niin paljon vaikeuksia elämässä, mut Turunsisko on puhelimen päästä tsempannu mua eteenpäin. Oon ikuisesti kiitollinen siskostani <3

Hautajaisten jälkeen olin oikeesti huolissani miks en itke. Normaalisti saatan itkeä joka päivä milloin mistäkin, mutta nyt tuntu että vaikka yritin itkeä, mun silmiin oli kasvani kyynel-lukot. Mä yritin pakottaa itteni itkemään tiristämällä niitä, mutta kyynel ei vaan vierähtänyt. Oli pakko puhuu äitille. Mikä mussa on vikana kun en itke? Äiti vastas: Ei sussa ole mitään vikaa, jokainen suree omalla tavallaan ja ajallaan, kun mun isä kuoli, en ekaan 3 kuukauteen pystynyt itkemään, mutta sitten yhtenä päivänä, kaikki tuli ulos ja mä romahdin, älä huoli, itket kun itket ja vaikka et itke ikinä iskääsi, se on ok. Itku ei ole surun määrittäjä, suru on sisäinen tunne, joka joillain ilmenee kyyneleinä, mutta ei aina.

 
Nyt on kulunut melkein 4 kk iskän kuolemasta ja mä oon surullisempi kun koskaan. Mä oon itkenyt jo, mutta en vieläkään isää ajatellessa tai haudalla käydessä. Mutta tunnen syvää surua, vihaa ja jopa lapsellista kateutta muiden vanhemmista. Tuntuu niin pahalta kun joka puhuu menevänsä moikkaamaan isäänsä tai muuta, vaikka tiedän että heillä on siihen oikeus ja pitääkin nauttia siitä ajasta mitä on annettu. Iskä vietiin liian nuorena. Mä en tunne mitään iloa mistään, en nauti mieheni seurasta, tuntuu et se on pakollinen paha tossa sohvalla enkä saa kiinni koulunkäynnistä, joka jatku tammikuussa joululoman jälkeen. Oikeestaan huolestuin ittestäni ja aloitin tän blogin, koska tiiän kirjottamisen auttavan mun ahdistukseen ja pääsen jäsentää miljoonia ajatuksiani musteella.
 

P.S. Blogin nimi hello, is it me? syntyi Adelen biisistä Hello, joka alkoi soimaan jokapaikassa iskän kuoleman aikoihin ja kiinnitin sen voimabiisiksini, joka jotenkin kunnioitti mun mielessä lyriikoillaan iskää ja hänen poismenoaan. Biisissä lauletaan Hello, it´s me.. can you hear me? Mutta en oo nyt oma itteni tän surun keskellä joten Hello, is it me? sopii juuri nyt nimeksi.

-H-